Synnytys on aina melkoinen ihme. Tapahtuma, johon keho valmistautuu 9kk ajan ja johon meidän naisten keho on luotu.
Jokainen synnytystarina on omanlaisensa, ainutlaatuinen. Kymmenen vuotta sitten en todellakaan haaveillut raskaudesta saatikka synnyttämisestä vaikka ajatus lapsesta on aina ollut rakas. Aika teki kuitenkin tehtävänsä ja ajatukseni asiasta viime keväänä olivat jo hyvin toisenlaiset. Toivoin pystyväni lääkkeettömään synnytykseen.
Merkittävimmän uskonvahvistuksen omalle synnytyspolulleni sain kun osallistuimme mieheni kanssa Babyjoyn synnytysluennolle. Parin tunnin luennon aikana Tara kävi läpi mitä kehossamme tapahtuu missäkin vaiheessa ja miten voimme aktiivisesti itse edesauttaa synnytyksen etenemistä ja lievittää kipua. Imin tietoa itseeni ja mieheni raapusti kuusi A5 paperia täyteen muistiinpanoja - nyt osaamme synnyttää, oli fiilis luennolta poistuessamme.
Hah, Nyt tiedän, etten tiennyt. Mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Olin saanut arvokkaita työkaluja ja ennenkaikkea luottamusta kehoani kohtaan. Olin saanut ymmärrystä tästä itselleni aivan uudesta asiasta.
Rakasta jokaista supistusta
Se oli mantrani synnytykseen valmistautuessani. Tiesin jo, että meidän naisten keho on luotu synnyttämään, se kyllä pystyy siihen. Nyt piti saada myös mieli vahvaksi ja valmiiksi tätä suurta tapahtumaa varten.
Vahvistin mieltäni kehumalla mielessäni kehoani, joka oli jo kestänyt hienosti kuukausien valmistautumisen ja kasvattanut lasta sisälläni. Minut on luotu tätä varten. Minä pystyn tähän. Tämä on luonnollista.
Minua ei jännitä
Mitä lähemmäs synnytys tuli sitä enemmän minulta kysyttiin joko minua jännittää ja kuinka paljon minua jännittää. Ei minua jännittänyt, odotin synnytystä. Halusin jo tavata lapseni. En antanut näiden kymmenien toistuvien kysymyksien muuttaa omia ajatuksiani ja luoda tunnetta siitä, että synnytyksen kuuluisi jännittää. Ei. Minut on luotu synnyttämään.
Älä suunnittele synnytystä etukäteen, valmistautuminen riittää
Kuulet jokaiselta synnyttäneeltä naiselta, että synnytys ei mennyt kuten sen oli ajatellut menevän. Tätä pidin itse yhtenä suurimpana ohjenuoranani - älä suunnittele mitään. Tällöin et pety. Suunnittelu ja valmistautuminen kun ovat kaksi aivan eri asiaa. Jatkoin oman mieleni vahvistamista kertomalla itselleni miten kehoni on luotu synnyttämään. Harrastin ulkoilua ja mammajoogaa. Elin aktiivista elämääni aina viime minuuteille asti.
Valmistauduin myös tutustumalla sisälläni kasvavaan lapsukaiseen jo raskauden alkumetreillä. Onnekseni saatoin tuntea hänen liikkeensä jo hyvin varhain ja näin sekä henkinen että fyysinen yhteys välillämme oli todella vahva synnytyksen lähestyessä. Rakastin häntä ja se antoi minulle uskomatonta voimaa lähestyvään synnytykseen.
Nyt mennään
En tuntenut supistuksia käytännössä lainkaan ennen kuin kehoni sitten kertaheitolla lähti synnytystä käynnistelemään. Ai tällaisia supistukset siis ovat, ajattelin. Neljäntoista tunnin supistelun jälkeen, yön valvoneena ja kerran jo sairaalalla piipahtaneena päällimmäinen ajatukseni oli, että miten IHMEESSÄ näitä supistuksia voisi rakastaa!?! Yritin kyllä kovasti ja taisi siinä kyynelkin vierähtää.
Voin valita epiduraalin jos haluan
Tässä kohtaa tukenani olleet mieheni ja ystäväni (suosittelen lämpimästi etenkin ensisynnyttäjille) olivat minulle kultaakin kalliimpia. He hieroivat selkääni kipua lievittämään, muistuttivat hengittämään ja rakastamaan supistuksia, mutta ennen kaikkea loivat uskoa minuun ja siihen, että synnytys kyllä etenee. Toinen jaksamista helpottanut asia oli kaikkien ovien auki pitäminen. Voin ottaa lääkkeellistä kivunlievitystä jos haluan.
Sairaalalle halusin lopulta lähteä uudestaan kun koin kivut todella raskaiksi. Halusin ammeeseen. Lämmin vesi rauhoittaa, helpottaa ja pehmittää paikkoja myös ponnistusvaiheeseen. Ammeessa viihdyinkin lopulta viisi tuntia. Amme ei ole kaikkia varten, mutta minulle se oli mitä parhain kivunlievitys.
Mitä hittoa mä teen?
Altaasta halusin pois kun tarve ponnistaa vahvistui. Synnytyssaliin päästyäni lapsivedet menivät. Supistukset muuttuivat todella voimakkaiksi. Vaelsin synnytyssalissa. Mantrasin ääneen niiden väkevyyttä ja sitä miten tästä selviäisin. Itseäni rauhoittamaan.
Aivan huikea kätilömme tokaisi tässä kohtaa, että älä luulekaan että enää annan sulle epiduraalia, olet selvinnyt niin hienosti näin pitkälle. Epiduraali ei ollut enää käynyt mielessäkään ja tämä mahtavan tilannetajun omannut lausahdus kätilöltä lopulta asian lukitsi. Minä synnytän luomuna.
Älä huuda. Ponnista.
Vasta ponnistusvaiheen puolessa välissä ymmärsin, että nythän tässä vasta opetellaan synnyttämään. Että ei se lapsi sieltä ihan tuosta vain ulos tule. En minä tiennyt miten synnytetään, mutta kehoni tiesi ja ohjasi minua.
Tunsin mitä kehossani tapahtuu. Teimme tiimityötä. Minä, vauva, kätilö, mieheni ja ystäväni. Kätilö neuvoi ja minä tottelin. Mieheni pääsi yhtälailla hikoilemaan tukiessaan minua synnytysjakkaralla. Ystäväni oli läsnä ja se antoi minulle rauhaa. Tiesin olevani hyvissä käsissä ja parhaassa seurassa. Luotin vauvaamme. Ja silti huusin kuin hyeena. Ei synnyttämisestä helppoa saa vaikka parhaimman tiimin ympärilleen on saanutkin.
Pian jo näin hänet ja sain hänet syliini. Tunsin suunnatonta onnellisuutta, rauhaa ja kiitollisuutta. Seuraavana aamuna olimme molemmat virkeinä tutustumassa toisiimme, vauvakin silmät sepposen selällään. Olemme onnekkaita, ajattelin.
Usko ja luota
Ei ole mitään oikeaa tapaa synnyttää, lapsen ja äidin terveys ovat kaikista tärkeintä. Luomuna synnyttämisen etuina koin itse nopean palautumisen, repeämiltä säästymisen, lapsen virkeyden ja ennen kaikkea fiiliksen siitä, että voin itse vaikuttaa synnytyksen (erityisesti ponnistusvaiheen) tempoon ja etenemiseen. Olen onnekas kun sain kokea sen. Toivon, että kokemukseni jakaminen loi ainakin osaan teistä odottavista äideistä uskoa itseänne, kehoanne ja lastanne kohtaan. Vaikka sinä et vielä osaisi synnyttää niin kehosi kyllä osaa. Luota siihen.
Lämmöllä, Kati
Kiitos rakas mieheni Pirkka, upea Susanna sekä huikeat kätilömme Johanna ja Anna, sekä koko muu ihana Jorvin henkilökunta!
Kuvat DMK Photography
